Selkärankaa löytyy edelleen, vaikka fyysinen työ on vuosien varrella vienyt veronsa – eikä tästä selkärangasta ole sentään vielä tehty verovähennystä.

Vuosikymmenten nostamiset, kantamiset, kyykkimiset, kumartelut ja lattialta ylös könyämiset ovat jättäneet jälkensä.
Kroppa alkoi lopulta tehdä omia työmarkkinaneuvottelujaan ja ilmoitti melko yksiselitteisesti, että nyt olisi aika miettiä jotain muuta.

Mutta vaikka keho sanoi työnsä irti, selkäranka ei sanonut. Sitä löytyy edelleen – ja mielipiteitäkin taitaa olla kertynyt vuosien varrella ihan riittävästi.
En siis ole luopunut työelämästä, olen joutunut etsimään itselleni uuden tavan olla mukana siinä.

Minä lastenhoitaja – kahdeksan vuotta myöhemmin.

Entä kun työstä ei halua luopua – mutta joutuu? Kahdeksan vuotta sitten kirjoitin ”Minä lastenhoitaja” (Vasen Kaista).

Kirjoitin ammatista, jonka arvon tiesin silloin ja tiedän edelleen. Työstä, joka vaatii ammattitaitoa, vastuuta, läsnäoloa, ihmistuntemusta ja sydäntä. Nyt kirjoitan saman tarinan toisenlaisesta näkökulmasta.

En lopeta, koska haluan. Lopetan, koska minun on pakko. Ja siinä on ero.

En halua kaunistella tätä. Ammatista luopuminen harmittaa, surettaa ja välillä myös suututtaa. Samalla uuden osaamisen löytäminen ja uuden suunnan rakentaminen antavat luottoa tulevaan.

Kun on tehnyt vuosikymmeniä työtä, jonka osaa ja jossa kokee olevansa hyvä, ei ole helppoa hyväksyä sitä, että oma keho vetää rajan. Olisin halunnut itse päättää, milloin työurani lastenhoitajana päättyy. Nyt se päätös ei ollut minun.

Ammattitaitoni ei kadonnut mihinkään.

Se ei katoa sairauslomaan, työsuhteen päättymiseen tai siihen, etten enää pysty tekemään juuri sitä työtä, jota olen vuosikymmeniä tehnyt. Minä en menetä niitä vuosia, lapsia, kohtaamisia tai sitä osaamista, jonka olen matkan varrella rakentanut. Ne kulkevat mukanani.

Lastenhoitajan työ opetti minulle ennen kaikkea ihmisen kohtaamista.
Ihmistä ei katsota suorituksena, diagnoosina, ongelmana tai numerona. Jokainen lapsi tarvitsee aikuisen, joka näkee, kuuntelee, rauhoittaa ja kannustaa. Joskus tarvitaan syliä, joskus riittää, että istuu vieressä – tai antaa olla vain sylissä.
Olla läsnä, se on ollut minulle tämän työn ydin.

Haluan, että minut muistetaan siitä, mitä olen pystynyt tekemään. En halua, että minua määritellään sen kautta, mitä en enää pysty tekemään. Minulla oli annettavaa ja olisi ollut vielä paljon annettavaa. Minulla on edelleen annettavaa – se vain näyttää nyt erilaiselta.

Yksi työ päättyy ja yksi ammatti jää taakse. Mutta osaaminen, ammattiylpeys ja halu tehdä merkityksellistä työtä kulkevat mukanani. Yksi ammatti päättyy, mutta minä en ole valmis jäämään paikoilleni.

Kahdeksan vuotta sitten kirjoitin: Minä lastenhoitaja.

Tänään kirjoitan sen ehkä vielä suuremmalla ylpeydellä:
Minä olin lastenhoitaja.
Ja olen siitä helvetin ylpeä ❤️