Onko oikein, että perusterveydenhuollosta leikataan niin, että palveluita ei välttämättä ole saatavilla enää omalla kotipaikkakunnalla? Tämä on kysymys, joka herättää tunteita ja jakaa mielipiteitä. Ajatellaanpa hetki: jos asut pienellä paikkakunnalla, ja lähin terveysasema on yhtäkkiä lakkautettu, saatat joutua matkustamaan kymmeniä, ellei jopa yli sata kilometriä saadaksesi hoitoa. Kuulostaako tämä reilulta? Monille tämä ei ole vain pieni hankaluus, vaan täysin ylitsepääsemätön este. Kaikilla ei ole autoa, aikaa tai rahaa matkustamiseen, puhumattakaan siitä, että sairaana matkustaminen voi olla suorastaan mahdotonta. Mitä jos hoidon saamatta jättäminen johtaa siihen, että vaiva pahenee ja muuttuu lopulta paljon vakavammaksi – ja kalliimmaksi – ongelmaksi? Onko meillä todella varaa tällaiseen järjestelmään?

Toisaalta, voisiko joku sanoa, että leikkaukset ovat välttämättömiä, koska resurssit ovat rajalliset? On totta, että Suomessa on paljon pieniä paikkakuntia, joissa asuu vain kourallinen ihmisiä, ja jokaiselle ei voi rakentaa omaa terveysasemaa. Mutta missä menee raja? Jos palvelut keskitetään vain suuriin kaupunkeihin, unohdetaanko samalla maaseudulla asuvat ihmiset? Ja entä ne, joilla ei ole varaa yksityisiin lääkäripalveluihin? On helppo sanoa, että ”käytä yksityistä”, mutta todellisuudessa monilla suomalaisilla ei yksinkertaisesti ole siihen rahaa. Yksityiset palvelut voivat olla hyvä lisä, mutta eivät ne voi korvata julkista terveydenhuoltoa, joka on tarkoitettu takaamaan yhdenvertaisuus kaikille.

Entä sitten digitaaliset palvelut, joista puhutaan paljon? Etävastaanotot ovat kieltämättä tuoneet helpotusta moniin tilanteisiin, mutta eivät ne sovi kaikkeen. Jos sinulla on vaikkapa outo ihomuutos tai tarvitset fyysisiä tutkimuksia, ei videopuhelu lääkärin kanssa oikein riitä. Lisäksi kaikki eivät ole diginatiiveja – varsinikin iäkkäämmät ihmiset voivat kokea etäpalvelut hankaliksi tai jopa pelottaviksi. Voiko hyvinvointivaltio nojata siihen, että osa ihmisistä jää palveluiden ulkopuolelle vain siksi, että he eivät osaa tai pysty käyttämään teknologiaa?

Onko oikein, että kaikki eivät saa hoitoa sitä tarvitessaan?

Tämä kaikki johtaa isompaan kysymykseen: onko oikein, että kaikki eivät saa hoitoa sitä tarvitessaan? Jos vastaus on ei, kuten moni varmasti ajattelee, voidaanko meitä kutsua hyvinvointivaltioksi, jos peruspalvelut eivät ole kaikkien saatavilla? Hyvinvointivaltion ydin on juuri siinä, että jokaisella on oikeus laadukkaaseen ja inhimilliseen hoitoon, asuinpaikasta, varallisuudesta tai iästä riippumatta. Jos tämä oikeus murenee, mureneeko samalla myös luottamus siihen, että yhteiskunta pitää meistä huolta?

Yksi ratkaisu voisi olla seitsemän vuorokauden hoitotakuu koko perusterveydenhuollossa. Ajatus on yksinkertainen mutta kunnianhimoinen: jokaisen pitäisi päästä lääkäriin tai hoitoon viikon sisällä siitä, kun tarve ilmenee. Tämä voisi estää sen, että pienet vaivat paisuvat isoiksi ongelmiksi, ja samalla se parantaisi ihmisten luottamusta järjestelmään. Mutta miten tämä toteutetaan, kun resurssit ovat jo nyt tiukilla? Ehkäpä vastaus löytyy resurssien vahvistamisesta. Jos panostamme enemmän perusterveydenhuoltoon – esimerkiksi kouluttamalla lisää lääkäreitä ja hoitajia sekä pitämällä kiinni lähipalveluista – voisimme hoitaa ongelmat varhaisessa vaiheessa, mikä säästäisi rahaa pitkällä tähtäimellä. Onko tämä utopiaa vai vain poliittisen tahdon puutetta?

Lopulta kyse on arvoista. Haluammeko yhteiskunnan, jossa jokainen saa tarvitsemansa hoidon, vai sellaisen, jossa palvelut ovat saatavilla vain niillä, joilla on rahaa, aikaa tai kykyä matkustaa? Mitä mieltä sinä olet – missä kohtaa tasapaino löytyy, ja kenen vastuulla on varmistaa, että hyvinvointivaltio pitää lupauksensa?

#MietiSitä!