Menin eilen raksajamppaa vastaan hänen työpäivänsä päätyttyä. Kun kävelimme kohti parkkipaikkaa ohitimme ruokajonon, joka oli arviolta noin 400 metriä pitkä.

Jostain ihmeen syystä minua nolotti kävellä jonon ohi. Katseeni hakeutui maahan ja pääni painui alas, enkä edes tiedä miksi.

Ehkä siksi, että näky pysäytti tai ehkä siksi, ettei siinä ollut mitään, mitä olisi halunnut katsoa – ja silti olisi pitänyt katsoa.

Tuo jono ei koostu vain kasvottomasta joukosta, sillä siinä on ihmisiä, joilla on omat elämät, perheet, huolet ja unelmat. Ihmisiä, joiden rahat eivät riitä ruokaan, ihmisiä, joiden elämä on syystä tai toisesta ajautunut tilanteeseen, jossa ruoka-apu on välttämätöntä.

Ja se kaikkein pysäyttävin ajatus: tuossa jonossa voi jonain päivänä olla melkein kuka tahansa meistä, minäkin. 

Työttömyys, sairastuminen, ero, velkaantuminen tai yllättävä elämäntilanne voi horjuttaa kenen tahansa taloutta.

Me emme kaikki putoa samaan kuoppaan, eikä meillä kaikilla ole samanlaisia mahdollisuuksia nousta sieltä ylös.

En halua syyllistää ketään siitä, että joutuu turvautumaan ruoka-apuun. En myöskään halua syyllistää itseäni siitä, että minulla on asiat tällä hetkellä paremmin.

Mutta en halua myöskään tottua tähän näkyyn, sillä ruokajonon ei pitäisi olla osa normaalia suomalaista arkea.

Ehkä minun ei olisi pitänyt painaa päätäni alas ja ehkä olisi pitänyt katsoa ympärilleni ja yrittää ymmärtää vielä kirkkaammin, miksi tästä pitää puhua.

Sillä jonain päivänä se, joka tänään kävelee jonon ohi, saattaa itse tarvita apua.